Kun vaihtoehtona ei ollut tehdä työtäni huonommin

Kerroin ensimmäisessä blogikirjoituksessani ajasta, jossa saavutin väsymykseni osalta sen vaiheen, että ymmärsin muutoksen olevan välttämätöntä. Rakas puolisoni oli yhtenä henkilönä elämässäni, joka toi esille toimintani kestämättömyyttä, ja kiitos hänelle siitä. Kyllä minä varmasti itsekin tuon järjettömyyden ymmärsin, mutta kai myös tarvitsin jonkun sanomaan sen ääneen. 

Tuolloin alkoi sisäinen prosessini, joka tulisi johtamaan lopulta muutokseen arjessa, jaksamisessani ja hyvinvoinnissani. Kuitenkaan mitään muutosta ei voinut tapahtua sormia napsauttamalla. Miksi ei? Siksi, että ymmärsin jo silloin, että kaikista nopein ja helpoin ratkaisu keventää työtäni ja arkeani, olisi tehdä työni hieman vähemmällä panostuksella ja huonommin. Ja tämä ei ollut minulle vaihtoehto. Miksi ei? Siksi, että olen ymmärtänyt syttyväni ja inspiroituvani siitä, että saan tehdä ja kehittää jotain uutta. Tästä luopuminen olisi johtanut lopulta työnilon menettämiseen saman toistamisen kautta ja tiesin, että se heikentäisi opehyvinvointiani. Toisaalta ajattelen myös, että minun pitää pystyä aina seisomaan työni takana. Tarvitsen tekemiselleni aina vahvat pedagogiset perusteet, enkä tee mitään vain siksi, että "sainpas jotain kasaan" ja "onpahan nyt jotain tekemistä". Oikeastihan tämän kaltainen toiminta tuntien suunnittelussa olisi todella järkevää, mutta se ei vain ole minun tapani toimia, ainakaan jatkuvasti. Jotta muuttuva arki olisi oikeasti näköistäni ja tukisi hyvinvointiani, minun piti pystyä tekemään se juuri minulle ominaisella tavalla. 

Mutta mitä sitten aloin muuttamaan? Yhtenä isoimpana ratkaisuna on ollut se, että rupesin tekemään töitä pienemmällä vuosittaisella kurssimäärällä. Lukio-opettajana meillä on oppituntien lisäksi valtava määrä suunnittelua, arviointia, puhumattakaan erilaisista palavereista, jotka ovat jo oman opettajaurani aikana lisääntyneet räjähdysmäisesti. Päätin siis ottaa itselleni vuosittain vain sen määrän kursseja, jotta saisin viran määrittämän opetusvelvollisuuden täyteen. Tämä johti siihen, että sain keskittyä tekemään minulle tärkeää kehittämistyötä, kun opetusta ja kursseihin liittyvää muuta työtä oli yksinkertaisesti vähemmän. Pidän tästä edelleen todella tiukasti kiinni. 

Toisaalta aloin jaksottamaan ja suunnittelemaan kehitystyötäni tarkemmin. Mietin etukäteen tulevaa lukuvuottani ja tulevia jaksoja. Mietin, mitä isompia kokonaisuuksia haluaisin muuttaa ja mitkä ajankohdat olisivat niille hyviä. Yksi iso kokonaisuus saisi olla työn alla kerrallaan ja toistaalta tiukemmat jaksot piti pyhittää vain normaalille opearjen pyörittämiselle. Joskus saattoi tulla tilanne, että olisin halunnut tehdä useamman ison kehittämisprojektin vuoden aikana, mutta aikataulu yksinkertaisesti näytti liian tiukalta niin suureen työmäärään. Silloin päädyin siirtämään jonkun projekteistani seuraaville lukuvuosille.  

"Tehdä työni hieman vähemmällä panostuksella ja huonommin". Näin kirjoitin aikaisemmin. Tämän lauseen perkaaminen olikin sitten oma hommansa. Milloin teen työni mielestäni huonommin? Milloin en pystyisi seisomaan työni taustalla, jos minun pitäisi sitä jollekin toiselle henkilölle lähteä esittelemään? Tämän miettiminen on ollut minulle pitkä prosessi, joka jatkuu edelleen. Ja tarkennuksena: nyt puhun siis tässä tuntien suunnittelusta, materiaalien tuottamisesta tai muusta vastaavasta opettajien arkeen kuuluvasta työstä. Näihin töihin kuluu iso osa työviikostani, jolloin tuon osan keventämisellä voisi olla merkittävää vaikutusta tekemääni työmäärään ja sitä kautta opehyvinvointiini.

Olen opetellut jakamaan töitä niihin, joiden tarkka viimeistely on minulle tärkeää, ja toisaalta niihin, jotka pitää vain pystyä "hoitamaan alta pois" pienemmällä vaivalla ja ajalla. 

Ensimmäiseen kategoriaan, jossa haastan enemmän itseäni kuuluvat esimerkiksi 

1) tekemäni opetusvideot 

(näitä saatan viilata ihan liian pitkään, mutta niistä on tullut kyllä hienoja!)

2) arviointia varten rakennetut oppimispolut

(näiden pitää olla jo ensimmäisellä kerralla fiksusti pedagogisesti rakennettuja, vaikka niihin voi toki tehdä viilausta vielä myöhemminkin)

3) opetuksessa ja arvioinnissa käytettävät pakohuoneet ja mysteerit

(ennen kaikkea niiden logiikan täytyy pitää aukottomasti, mutta näistä on mahdollista saada myös visuaalisesti ihanan näyttäviä)

Nämä työt viilaan niin pitkälle, että ne ovat kertaalleen tehty hyvin, eikä minun tarvitse palata niihin siksi, että ne eivät olisi kunnolla viimeisteltyjä. Tämä vähentää minulle stressiä, kun voin jälleen keskittyä uuden kehittämiseen. Minulla on esimerkiksi 5 vuotta sitten huolellisesti tehtyä videomateriaalia, jota voin hyvällä mielellä käyttää edelleen. 

Jälkimmäiseen kategoriaan, jossa annan enemmän armoa itselleni, kuuluu muun muassa

1) esitysdiat, kuten powerpointit

(niiden fontteja en lähde orjallisesti hinkuttamaan, kunhan kokonaisuus ja logiikka on kunnossa)

2) oppituntien kulun pyörittely ennen tunnin aloitusta 

(kertaalleen järkevästi rakennettujen tuntien rakenne muistuu minulle mieleen ilman, että minun tarvitsee niitä miettiä ennen jokaisen tunnin alkua)

3) ryhmänohjaustuokioiden infopläjäykset

(niiden sisällön käy läpi opiskelijoille ihan vain Wilma-viesteista tai Word-dokumenteista)

4) uusintakokeet 

(olen tehnyt paljon aikaisempaa materiaalia, jota voi hyödyntää tässä tarkoituksessa, joten kokeiden osalta panostan vain uusien kokonaisuuksien rakentamiseen)

Mikä sinun työssäsi on sellaista, johon haluat panostaa, vaikka siihen menisi pidempään kuin olisi ehkä ajankäytöllisesti järkevää? Toisaalta, mitkä ovat niitä töitä, joita pystyt tekemään pienemmällä panostuksella? Ja ennen kaikkea, onhan näitä jälkimmäisiä tarpeeksi, jotta arkesi ei kuormitu liikaa?

Kaikkineen minusta tuntuu ainakin tällä hetkellä, että opearkeni on kivassa tasapainossa. Jaksan innostua uudesta ja luoda uutta. Mutta tämän saavuttaminen on vaatinut sen, että tekemistä on sopivasti, joten jostakin on täytynyt oppia myös keventämään. 

Taustalla tasapainoni löytämisessä on ehdottomasti myös työni monipuolistuminen menneiden vuosien aikana. Lisäksi olen oppinut vuosien aikana sanomaan selvästi useammin sen kovin vaikean sanan "ei". Mutta näistä myöhemmissä kirjoituksissa lisää. 

Ulkona on nyt kovin pimeää. Onneksi on kuuma tee ja kynttilät!

Jos haluat jakaa ajatuksiasi tai antaa palautetta minulle tähän aiheeseen liittyen, voi kirjoitella niitä tähän palauteboxiin.