Ei.

26.05.2022

Edellisestä blogikirjotuksesta on vierähtänyt hetki. Pääasiassa tämä viive johtuu siitä, että olen ollut ihanassa flow-tilassa opintojeni päättötyön, Motivaatiokaupungin, kanssa ja olen halunnut keskittää kaiken aikani juuri siihen. Kaikenlaista arjen yleisestä säädöstä koronaan on mahtunut tälle aikavälille, joten kaiken sen ajan, jonka olen pystynyt käyttämään Motivaatiokaupungin kanssa, olen myös käyttänyt. Nyt on kuitenkin hyvä hetki palata blogin ääreen ja mietiskellä tarkemmin opehyvinvointia. Ja erityisesti sanan "ei" merkitystä sille. 

Edellisessä blogikirjoituksessani käsittelin sitä, mihin kaikkeen sana "kyllä" on minua työssäni opettajana johtanut. Nyt onkin aika miettiä sitä selvästi vaikeampaa sanaa. Ei. Miksi sen sanominen tuntuu välillä niin vaikealta? Ja miksi sen sanominen on välillä hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää? Aihe on sinänsä myös erittäin ajankohtainen, sillä tällä hetkellä kouluissa suunnitellaan täyttä vauhtia jo seuraavaa lukuvuotta. Suurimmat "eit" hyvinvoinnin kannalta saatetaankin sanoa juuri nyt. 

Itse olen alkanut rajaamaan selvästi opetettavia kurssimääriä pienemmäksi sen jälkeen, kun ensimmäisen lapseni syntymän ja äitiysloman jälkeisen töihinpaluun jälkeen huomasin, että aikaisemmat opetusmäärät kaiken muun arjen keskellä kuormittavat ja väsyttävät minua liikaa. Valitsen siis nykyään kurssimääräni todella lähelle sitä minimiä, jonka virkani minut velvoittaa hoitamaan. Sanon siis "ei" jokaiselle opetuskurssille, joita minun olisi mahdollista valita seuraavalle lukuvuodelle, mutta jotka olisivat ylittämässä opetusvelvollisuuttani. Onneksi tämä on kohdallani mahdollista sekä taloudellisesta että kurssijärjestelyjen näkökulmasta. Meillä Kuopiossa on useita lukioita, joiden välillä tehdään yhteistyötä myös tässä asiassa. Jos siis haluan keventää omia kurssimääriäni, löytyy kaupungista yleensä joku, joka nuo kurssit pystyy itselleen ottamaan. Siten pystyn määrittämään omaa työmäärääni todella paljon ja olen siitä todella kiitollinen. Joka paikassa tämä ei ole mahdollista, sen tiedostan ja ymmärrän.

Oma työni on muuttumassa Kuopiossa siihen suuntaan, että opettamisen lisäksi koulutan Kuopion lukiotoimen opettajia yhtenä digipedagogisen tiimin jäsenenä. Siten kokonaispottiin työssäni lasketaan myös kouluttamista opettamisen rinnalla. Tässä minun pitää myös olla tarkkana, jotta en ota tuota vastuuta kaiken muun työn päälle. Onneksi tämän huomioiminen ensi lukuvuoden suunnittelussa on myös ollut mahdollista. 

Se, että olen työssäni (myös todella kiitollisessa) tilanteessa, jossa pystyn vaikuttamaan työmääräni, tekee myös ongelmaksi sen, että minun pitää todella tarkkaan miettiä, mihin vedän työmäärässä rajani ja mille joudun siis sanomaan "ei". Monta kertaa olen joutunut viimeisten viikkojen kohdalla ottamaan itseäni niskasta ja toteamaan, että "ei, tuohon kohtaan on pakko vetää raja". Onneksi minulla on jo taustallani positiivisia kokemuksia siitä, mitä kevyehkö lukujärjestys voi tuntua ja miten paljon se voi olla lisäämässä hyvinvointia opearkeen. Vaikka tuntuisi, että puhutaan vaikka vain muutamasta lisäkurssista vuoden aikana, todellisuudessa jokainen kurssi tuo viikkoon 3x75 minuuttia lisää opetusta, sekä sen lisäksi kaiken valmistelun, arvioinnin ja muun kurssin opettamiseen liittyvän lisätyön. Olen joskus laskeskellut, että yksi ylimääräinen kurssi yhdessä jaksossa saattaa lisätä työtä keskimääräisesti jopa 8 tuntia viikossa. Siten, jos sanon "ei" tässä vaiheessa vaikka kahdelle ylimääräiselle kurssille seuraavan lukuvuoden suunnittelussa, antaa se minulle 8 tuntia viikossa ylimääräistä aikaa noin 4 kuukauden ajalle. Minusta se on aika paljon aikaa.

Mitkä ovatkaan siis tilanteita, joille olen oman hyvinvointini huomioiden oppinut sanomaan ei?

1. Opetusvelvollisuuden päälle tulevat kurssit lukuvuoden suunnittelussa. Tällä olen huomannut olevan todella merkittävä rooli omassa hyvinvoinnissani koko lukuvuoden aikana. Tietyt jaksot muodostuvat pakostakin raskaammiksi, mutta lukuvuoden aikana löytyy myös jaksoja, joilloin on todella paljon kevyempää.

2. Opettajille jaettavat erityistehtävät, jotka eivät innosta minua yhtään. Tässä kohdassa puhutaan pääasiassa ns. TVA-tehtävistä, eli niistä, jotka tulevat kaiken opetusvelvollisuuden päälle. Monessa olen edelleen mukana, mutta aikaisemmin koin jonkinlaista vastuuntuntoa ottaa tehtäviä, jotka minua eivät suoranaisesti kiinnostaneet, mutta joita kukaan muukaan ei halunnut. Tästä (yli)vastuuntuntoisuudesta olen oppinut onneksi hieman irti.

3. Muu pieni sälä, jota sijoittuu sekä työ- että vapaa-ajalle. Tätä sälää riittää joka tapauksessa, mutta sitä olen oppinut myös karsimaan paljon. Työssä tähän kategoriaan kuuluvat mm. opiskelijoiden rästisuoritukset, jotka ohjaan nykyään selkeästi yhteen tiettyyn ajankohtaan, ellei pakottavaa tarvetta muunlaiselle ratkaisulle ole. Jos opiskelija oli esimerkiksi poissa tunnilla tehtävästä arvioitavasta suorituksesta, sovin ennen yksittäisten opiskelijoiden kanssa korvaavia suorituksia sinne ja tänne. Yhtäkkiä kalenterini olikin täynnä kaikenlaisia erikoisjärjestelyjä, jotka piti tietysti myös suunnitella ja korjata. Nykyään lähtökohtaisesti rästisuoritus tapahtuu kyseisen kurssin päättöpäivänä tai mahdollisesti myös uusintapäivänä. Siten saan niputettua näitä sekä suunnittelullisesti että aikataulullisesti yhteen hyvään paikkaan. Tätä sälää on vähentänyt myös erilaisen arvioinnin toteuttaminen kursseilla, jolloin tällaisia rästihetkiä ei välttämättä edes tarvita.

Kaikelle en osaa sanoa vielä "ei". Kaikista vähiten osaan sanoa sitä opiskelijoille erityisesti tilanteissa, joihin liittyvät tavalla tai toisella opiskelijoilla ilmenevät huolet omasta jaksamisestaan ja pärjäämisestään. Silloin venyn usein enemmän kuin minulla olisi opettajana velvollisuutta tehdä. Toisaalta ne ovat usein myös tilanteita, joissa opiskelijoiden auttamisessa päästään pisimmälle. Vaikka ne hetket ottaisivatkin omasta kalenteristani paljon aikaa. Mutta ehkä en koskaan halua ollakaan tilanteessa, jossa joutuisin näille tilanteille sanomaan "ei". Mielummin sanon tuon sanan jossain toisessa paikassa. 

Mitkä ovat sinun opearjessasi niitä hetkiä, joissa sana "ei" auttaisi kaikista eniten? Ja miksi sen sanan sanominen on niin hirveän hankalaa?

Aloitin kirjoittamaan tätä blogitekstiä Como-järvellä Pohjois-Italian auringon alla. Kaikki kuvat tästä kirjoituksessa ovat myös sieltä. Italia, sinulle en aio  koskaan sanoa "ei"!

Tsemppiä ja jaksamista kaikille lukuvuoden viimeisiin koitoksiin! Kohta koittaa kesä ja hetken hengähdys opearjen haasteista!

Jos haluat jakaa ajatuksiasi tai antaa palautetta minulle tähän aiheeseen liittyen, voit kirjoitella niitä tähän palauteboxiin.